Prinssi Uljas

Tapsan tansseissa tuli ystäväni kanssa puhe oudoista kohtaamisista. Mieleeni muistui vanha tuttuni, muutaman vuoden vanhempi poika, jolla oli nahkatakki ja monta kasarityylistä korvista. Ja silloin myös avoauto.

Kun nuoruuden huumassa päädyin au pairiksi pieneen kylään Saksaan, perheen äidin kanssa juotiin monet iltapäiväkahvit miettien, kuka naapurin isossa omakotitalossa asuu. Pihalla oli viisi autoa, pappa-Tunturia, puhallettavaa uima-allasta yms. maisema-arkkitehtuurin kulmakiveä. Loppujen lopuksi selvisi että talon kaksilapsisen "ydinperheen" lisäksi oma huone oli emännän isällä, isännän äidillä, vierashuone isäntäväen sisaruksille, jotka puolestaan olivat keskenään naimisissa ja sitten vielä isännän pikkuveli, joka jakoi äitinsä kanssa kattokerroksen - Prinssi Uljas.

Siihen aikaan - nuorena ja nättinä - en kauhean hyvin tuntenut Prinssi Uljasta, mitä nyt sillon tällöin kylän kosteissa grillijuhlissa tuli moikkailtua. Muutenkin oli jotenkin kiusallinen olo, koska Prinssi ja veljenpoikansa jaksoivat muistuttaa, että olivat jostain syystä nähneet mut alasti ikkunassa. Olen monta kertaa miettinyt, että missä ikkunassa? Miten näin on voinut käydä? Muistan olleeni tosi tarkka, ettei peppu vilahda naapurin terassin suuntaan. Mä luulen.. siis toivon, että ne ovat sekoittaneet mut johonkin toiseen (Keneen muka? Perheen äitiin?). No, alaston nainen oli sitten tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ja kerran Prinssi Uljas pysäytti kylänraitilla avoautonsa ja pyysi lähtemään illalla juhlimaan. En lähtenyt. Keksin valkoisen valheen koko yön kestävästä babysittaamisesta. Rohkaisin au pair-vanhempia menemään elokuviin, sen jälkeen tosin lähdin tyttöjen kanssa lähikaupunkiin baariin. Ja kuinkas ollakaan - kleine Sünden bestraft der liebe Gott sofort - aamuyön tunneilla lähikaupungin kadulla tuli Prinssi Uljas vastaan. Ups. Väitän muistavani, että se nojaili aika heikossa hapessa porttikongiin, joten ehkä se ei huomannut mua. Oli miten oli, tämän jälkeen tarinaan tulee noin viidentoista vuoden tauko.

Viime toukokuussa palasin juurilleni. Satuin vierailulle au pair-perheeni luo samana päivänä, kun kylässä oli NE kuuluisat grillijuhlat. Olin niin utelias miltä kyläläiset nykyään näyttävät, että lähdin yksin kylän laidalla sijaitsevalle grilli- ja virkistäytymisalueelle. Saksalaiseen tyyliin oli kaljatelttaa, viinitelttaa, makkaratelttaa, vessavaunua ja sitten taas kaljatelttaa. Menin viiniteltalle roikkumaan, koska tunnistin myyjät viidentoista vuoden takaa päiväkodin äideiksi. Muutama viinilasi ja sain päivitettyä kaiken mitä kylässä oli tapahtunut poissaollessani. Siinä nojaillessani tiskiin huomioni kiinnittyi nahkatakkiseen figuuriin joka hoippui edestakaisin halaillen ihmisiä. No jopas, vanha ystäväni Prinssi Uljas. Join vielä yhden lasillisen ja koputin olkapäälle: "Surprise!". Prinssi Uljas tunnisti mut heti. Halasi. Katsoi heti ekaksi mun kädet: "Oletko naimisissa?!" Sen kaverit jäi siihen paikkaan kun se johdatteli mut pöytään, jossa istuivat edellämainitut tarinan sivuhenkilöt, talon isäntäväki ja aikuiseksi kasvanut veljenpoika. Huh hah hei... jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin Prinssi Uljas oli aivan perseet. Siis tod. Tämä seuraava kohtaus on taas niin kiusallinen. Prinssi Uljas: "Katsokaa, kuka tässä on!" Kumma kyllä, vain talon miesväki muisti minut, rouvalla ei ollut mitään mielikuvaa vaikka vaalea neito oli asunut naapurissa peräti kaksi vuotta ;) Veljenpoika muisti havainnollistaa kuinka he olivat nähneet minut alasti ikkunassa ja isäntä kertoi ostavansa säästöpossun pikkurahoilla kondomeja. Prinssi Uljas ei häiriintynyt kiusallisesta tilanteesta vaan jatkoi: "Missä sä olet ollut?... Luulin sun palanneen 15 vuotta sitten takas kotiin!... Kyllä sä oot kaunis... Miksi sulla ei ole miestä?...Oon joka vuosi salaa toivonut että palaat takaisin... sä olet niin hyvännäköinen! Mun olisi pitänyt jo SILLOIN tehdä jotain meidän suhteelle...". Se toisti näitä samoja kysymyksiä ainakin viisi kertaa peräkkäin, perhekin jo ymmärsi pakata kamansa ja poistua takavasemmalle, veljenpoika tiputti vielä kolikoita viinilasiin, "normaalisti lasissa olisi kyllä sormus". Juu. Ihan kiva. Thanks.

Grillijuhlat loppuivat sateen takia turhan aikaisin joten menin Prinssi Uljaan luo jatkoille päivittelemään kuulumisia. Sinne isoon omakotitaloon. Olin aina halunnut tietää miltä sisällä näyttää, joten päätin ottaa riskin. Ulkonäöltä Prinssi Uljas ei ollut muuttunut mitenkään, samanlainen nahkatakki ja ysärimäinen kultarengasrivi korvassa. Kertoi olleensa kuusi vuotta vakavassa parisuhteessa mutta muuttaneensa takaisin äidin luo. Kling, kling, hälytyskellot! Toisaalta olin positiivisesti yllättynyt, olin saanut siitä erilaisen kuvan silloin nuoruudessa, aika parantaa nähtävästi viinin lisäksi myös ihmisen. Mutta ne ylipursuavat huomionosoitukset ja melkein rakkaudentunnustukset saivat hämilleen. Ymmärrän laittaa ne viinan piikkiin, mutta kumminkin. Uljas kuulosti siltä ettei päästä mua menemään enää koskaan. Mietinkin jo vaihtoehtoja, miten olla ystävällinen mutta pysyä tarpeeksi tiukkana, juu ei kiitos, ei soitella, mutta jos silloin tällöin olunen, vaikka kerran vuodessa siellä grillipaikalla... Niin pitkälle ei tarvinnutkaan mennä. Kun lähdön aika tuli, oli Uljas jo niin tenussa, että ei (onneksi) kysynyt deittiä eikä yhteystietoja, kippisteli vaan sohvanpohjalta: "Nähdään ensi vuonna! Sama paikka ja aika! Prooost!"

Hehhheheee. Näin jälkeenpäin mietin, että olikohan raukalla mennyt filmi poikki. Muistaakohan se ollenkaan tavanneensa minut uudelleen, iäksi kadotetun eksoottisen, ulkomaalaisen naapurintytön? Tavataanko me viidentoista vuoden päästä uudelleen? (Saivartelijoille huomautan, että ei olisi mikään ongelma mennä sen ovelle pimpottelemaan tai sen kysyä au pair-perheeltä missä mä olen, mutta se ei ole tämän tarinan idea ollenkaan!).

Miten mun elämä olisi mennyt jos olisin valinnut yhdeksäntoistavuotiaana Prinssi Uljaan? Asuisinko minä kaupunkilaissinkkuyksiöni sijaan siinä isossa omakotitalossa ja kessuttelisin talon emännän kanssa muoviuima-altaalla? Miten mä selviäsin anopin kanssa samassa kerroksessa vai pesisiköhän hän munkin pyykit. Olisiko mulla oma auto?

Hyvää uutta vuotta! Seuraaviin grillijuhliin on enää viisi kuukautta.

Wer im Wartesaal der Liebe steht...

Kuulin aamulla radiosta että ABBA on nuoruudensyntinään levyttänyt saksalaista iskelmää! Wer im Wartesaal der Liebe steht, hofft es ist noch nicht zu spät...

Olenko minä rakkauden odotushuoneessa? Onko jo liian myöhäistä? Jos olen, niin tilanne alkaa muistuttaa Tom Hanksin "Terminal"-elokuvaa, jossa päähenkilö jumittuu lentokentän transit-alueelle vuosikausiksi. Lähtömaa on muuttunut sotatantereeksi johon paluuta ei ole mutta ilman passia ei pääse eteenpäinkään - kohde on siis vielä tuntematon. Voi vaan nukkua kapealla lentokentän penkillä, ei siihen mahdu edes ketään viereen. Syödä roskapöntöstä epäterveellisiä pikaruoan jätteitä ja lihoa. Lenkkeily kiitoradan reunalla ei kiinnosta millään, sen sijaan lepohuoneessa voi lötköttää päivät pitkät katsomassa tositeeveetä. Ulkonäöstä ei muutenkaan tarvitse välittää vaikka tax free-kauppa on täynnä ylellisiä testereitä, kukaan ei kiinnitä kumminkaan huomiota kuin korkeintaan vartin odottaessaan omaa lentoaan.

Hirveetä, olenko minä tuollainen? En ole. Käyn sentään normisti töissä eikä toimiston dresscode salli pinkkiä velour-plyysipukua, joten toi sohvalla makaaminen verkkareissa on huomattavasti vähentynyt sitten opiskelun. Sitä paitsi citytytöt syö lounaaksi salaattia toimistossa. Lenkilläkin käyn jos ei ole liian kuuma, kylmä, sade tai pimeä eikä mene hiekkaa kenkään. Enkä ole mielestäni pakon edessä jumiutunut alueelle, koska asiahan on niin, että mulla on se passi mutta tarjolla olevat kohteet ovat joko loppuunmyytyjä tai last-minute jämäpaikkoja joiden lomakohteiden hotellissa on hometta ja joku on pissannut uima-altaaseen. Puhumattakaan neon-valoja vilkkuvasta bordellista kadun toisella puolella.

Positiivisesti ajatellen elän siis kahden parisuhteen välissä. Uraputkessa! Etsimässä itseäni! Setvimässä elämän prioriteettejä! Annan aikaa itselleni! Joten mikäs kiire tässä on? Myöhässä oleminenkin on suhteellista, sillä Sinkkuelämän lopussa Carrie oli jo reippaasti yli neljäkymmentä jos tarkalleen lasketaan. And last but least, koskaan ei saa unohtaa Samanthaa :)

Wo bleibt eigentlich der Prinz mit seinem scheiß Gaul?

Milloin se prinssi valkoisella hevosellaan oikein saapuu?
Nyt on pakko vastata, että en tiedä. Ehkä se ratsasti ohi vappuna 2007 kun Keski-Suomessa jäin korkokengistä kiinni katutyömaan hiekkakasaan ja sammuin siihen. Ehkä prinssi yritti irrottaa punaisia korkkareitani hiekasta mutta antoi periksi ja ratsasti pois. Tai vuonna 1997 Lontoossa kun sain järkyttävän vatsataudin ja oksensin yksikseni Piccadilly Circus:n sivukadulla nojaten käsilläni hienostoravintolan ikkunaan. Ehkä prinssi oli just silloin syömässä ikkunapöydässä rapupastaa. Mutta epäilen, että prinssi on nähnyt minut liian usein järkyttävässä velour-verkkapuvussa ja vanhoissa crocseissa ostamassa alakerran halpahallista skumppaa. Voin vaan syyttää itseäni.

Minä en odota prinssiä. Tai en ainakaan valkoisella hevosella. Syytän tästä kasarimainosta, jossa vanha partasuu ratsastaa valkoisella hevosella tuomaan kesäkuumalla (härskiintynyttä) jugurttia kahvipyötään. Iiiks. Ehkä tästä syystä en pidä hevosista enkä jugurtista.

Päätin siis uhrata enemmän aikaa deittailuun. Uskaltauduin pitkästä aikaa treffeille. Upseerismies. Kiinnostunut Suomesta. Vitsikäs. Ilta cocktail-baarissa oli mielenkiintoinen lukuunottamatta herran ehkä liian yksityis- ja omakohtaista kertomusta menkkojen turskahtamisesta naamalle jonkun hoidon kanssa. Ja se oli laskeskellut mun olevan 44-vuotias. "Vähän rautaa ei ole koskaan pahitteeksi" - kevensin tunnelmaa. Loppukaneettina herran pankkikortti ei toiminut, joten maksoin koko illan koska hävetti niin paljon nököttää pyödässä ja odottaa. Vielä matkalla metroon tämä puberteettinen gentleman napsautti paidan läpi mun rintsikat auki. Lovely. Metron rapuilla hän vielä charmantisti tiedusteli, josko pääsisi mukaani koska muussa tapauksessa hän jatkaa tästä ilotaloon. Ihana.

Ei se mitään, uskon miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon yms., minäkin voin maksaa jne., joten päätin antaa hänelle tilaisuuden kuitata velkansa ja lupauduin yhdelle ensi perjantaina. Upseeri on vissiin niin luottavaisin mielin suhteen jatkumisesta, että päätti jo varhaisessa vaiheessa tekstiviestin voimin paljastaa panneensa serkkuaan.
Ahaa. No tuota - eiköhän herran ole aika nousta satulaan ja ratsastaa eteenpäin. Ei leikitä toistemme tunteilla tämän enempää.


Mä en ihan oikeesti jaksa. Pakko aloittaa tää blogi.