Wer im Wartesaal der Liebe steht...

Kuulin aamulla radiosta että ABBA on nuoruudensyntinään levyttänyt saksalaista iskelmää! Wer im Wartesaal der Liebe steht, hofft es ist noch nicht zu spät...

Olenko minä rakkauden odotushuoneessa? Onko jo liian myöhäistä? Jos olen, niin tilanne alkaa muistuttaa Tom Hanksin "Terminal"-elokuvaa, jossa päähenkilö jumittuu lentokentän transit-alueelle vuosikausiksi. Lähtömaa on muuttunut sotatantereeksi johon paluuta ei ole mutta ilman passia ei pääse eteenpäinkään - kohde on siis vielä tuntematon. Voi vaan nukkua kapealla lentokentän penkillä, ei siihen mahdu edes ketään viereen. Syödä roskapöntöstä epäterveellisiä pikaruoan jätteitä ja lihoa. Lenkkeily kiitoradan reunalla ei kiinnosta millään, sen sijaan lepohuoneessa voi lötköttää päivät pitkät katsomassa tositeeveetä. Ulkonäöstä ei muutenkaan tarvitse välittää vaikka tax free-kauppa on täynnä ylellisiä testereitä, kukaan ei kiinnitä kumminkaan huomiota kuin korkeintaan vartin odottaessaan omaa lentoaan.

Hirveetä, olenko minä tuollainen? En ole. Käyn sentään normisti töissä eikä toimiston dresscode salli pinkkiä velour-plyysipukua, joten toi sohvalla makaaminen verkkareissa on huomattavasti vähentynyt sitten opiskelun. Sitä paitsi citytytöt syö lounaaksi salaattia toimistossa. Lenkilläkin käyn jos ei ole liian kuuma, kylmä, sade tai pimeä eikä mene hiekkaa kenkään. Enkä ole mielestäni pakon edessä jumiutunut alueelle, koska asiahan on niin, että mulla on se passi mutta tarjolla olevat kohteet ovat joko loppuunmyytyjä tai last-minute jämäpaikkoja joiden lomakohteiden hotellissa on hometta ja joku on pissannut uima-altaaseen. Puhumattakaan neon-valoja vilkkuvasta bordellista kadun toisella puolella.

Positiivisesti ajatellen elän siis kahden parisuhteen välissä. Uraputkessa! Etsimässä itseäni! Setvimässä elämän prioriteettejä! Annan aikaa itselleni! Joten mikäs kiire tässä on? Myöhässä oleminenkin on suhteellista, sillä Sinkkuelämän lopussa Carrie oli jo reippaasti yli neljäkymmentä jos tarkalleen lasketaan. And last but least, koskaan ei saa unohtaa Samanthaa :)