Wer im Wartesaal der Liebe steht...

Kuulin aamulla radiosta että ABBA on nuoruudensyntinään levyttänyt saksalaista iskelmää! Wer im Wartesaal der Liebe steht, hofft es ist noch nicht zu spät...

Olenko minä rakkauden odotushuoneessa? Onko jo liian myöhäistä? Jos olen, niin tilanne alkaa muistuttaa Tom Hanksin "Terminal"-elokuvaa, jossa päähenkilö jumittuu lentokentän transit-alueelle vuosikausiksi. Lähtömaa on muuttunut sotatantereeksi johon paluuta ei ole mutta ilman passia ei pääse eteenpäinkään - kohde on siis vielä tuntematon. Voi vaan nukkua kapealla lentokentän penkillä, ei siihen mahdu edes ketään viereen. Syödä roskapöntöstä epäterveellisiä pikaruoan jätteitä ja lihoa. Lenkkeily kiitoradan reunalla ei kiinnosta millään, sen sijaan lepohuoneessa voi lötköttää päivät pitkät katsomassa tositeeveetä. Ulkonäöstä ei muutenkaan tarvitse välittää vaikka tax free-kauppa on täynnä ylellisiä testereitä, kukaan ei kiinnitä kumminkaan huomiota kuin korkeintaan vartin odottaessaan omaa lentoaan.

Hirveetä, olenko minä tuollainen? En ole. Käyn sentään normisti töissä eikä toimiston dresscode salli pinkkiä velour-plyysipukua, joten toi sohvalla makaaminen verkkareissa on huomattavasti vähentynyt sitten opiskelun. Sitä paitsi citytytöt syö lounaaksi salaattia toimistossa. Lenkilläkin käyn jos ei ole liian kuuma, kylmä, sade tai pimeä eikä mene hiekkaa kenkään. Enkä ole mielestäni pakon edessä jumiutunut alueelle, koska asiahan on niin, että mulla on se passi mutta tarjolla olevat kohteet ovat joko loppuunmyytyjä tai last-minute jämäpaikkoja joiden lomakohteiden hotellissa on hometta ja joku on pissannut uima-altaaseen. Puhumattakaan neon-valoja vilkkuvasta bordellista kadun toisella puolella.

Positiivisesti ajatellen elän siis kahden parisuhteen välissä. Uraputkessa! Etsimässä itseäni! Setvimässä elämän prioriteettejä! Annan aikaa itselleni! Joten mikäs kiire tässä on? Myöhässä oleminenkin on suhteellista, sillä Sinkkuelämän lopussa Carrie oli jo reippaasti yli neljäkymmentä jos tarkalleen lasketaan. And last but least, koskaan ei saa unohtaa Samanthaa :)

Wo bleibt eigentlich der Prinz mit seinem scheiß Gaul?

Milloin se prinssi valkoisella hevosellaan oikein saapuu?
Nyt on pakko vastata, että en tiedä. Ehkä se ratsasti ohi vappuna 2007 kun Keski-Suomessa jäin korkokengistä kiinni katutyömaan hiekkakasaan ja sammuin siihen. Ehkä prinssi yritti irrottaa punaisia korkkareitani hiekasta mutta antoi periksi ja ratsasti pois. Tai vuonna 1997 Lontoossa kun sain järkyttävän vatsataudin ja oksensin yksikseni Piccadilly Circus:n sivukadulla nojaten käsilläni hienostoravintolan ikkunaan. Ehkä prinssi oli just silloin syömässä ikkunapöydässä rapupastaa. Mutta epäilen, että prinssi on nähnyt minut liian usein järkyttävässä velour-verkkapuvussa ja vanhoissa crocseissa ostamassa alakerran halpahallista skumppaa. Voin vaan syyttää itseäni.

Minä en odota prinssiä. Tai en ainakaan valkoisella hevosella. Syytän tästä kasarimainosta, jossa vanha partasuu ratsastaa valkoisella hevosella tuomaan kesäkuumalla (härskiintynyttä) jugurttia kahvipyötään. Iiiks. Ehkä tästä syystä en pidä hevosista enkä jugurtista.

Päätin siis uhrata enemmän aikaa deittailuun. Uskaltauduin pitkästä aikaa treffeille. Upseerismies. Kiinnostunut Suomesta. Vitsikäs. Ilta cocktail-baarissa oli mielenkiintoinen lukuunottamatta herran ehkä liian yksityis- ja omakohtaista kertomusta menkkojen turskahtamisesta naamalle jonkun hoidon kanssa. Ja se oli laskeskellut mun olevan 44-vuotias. "Vähän rautaa ei ole koskaan pahitteeksi" - kevensin tunnelmaa. Loppukaneettina herran pankkikortti ei toiminut, joten maksoin koko illan koska hävetti niin paljon nököttää pyödässä ja odottaa. Vielä matkalla metroon tämä puberteettinen gentleman napsautti paidan läpi mun rintsikat auki. Lovely. Metron rapuilla hän vielä charmantisti tiedusteli, josko pääsisi mukaani koska muussa tapauksessa hän jatkaa tästä ilotaloon. Ihana.

Ei se mitään, uskon miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon yms., minäkin voin maksaa jne., joten päätin antaa hänelle tilaisuuden kuitata velkansa ja lupauduin yhdelle ensi perjantaina. Upseeri on vissiin niin luottavaisin mielin suhteen jatkumisesta, että päätti jo varhaisessa vaiheessa tekstiviestin voimin paljastaa panneensa serkkuaan.
Ahaa. No tuota - eiköhän herran ole aika nousta satulaan ja ratsastaa eteenpäin. Ei leikitä toistemme tunteilla tämän enempää.


Mä en ihan oikeesti jaksa. Pakko aloittaa tää blogi.