Call me maybe... (not)

Arman Alizad on opettanut mulle yhden tärkeimmistä neuvoista elämäni varrelle: Baariin lähtiessä ei oteta kuin yksi käyntikortti mukaan, koska eihän me olla menossa flyereita jakamaan.

Olenkin vältellyt puhelinnumeroni turhaa levittämistä, mutta joskus olen kuitenkin yön huumassa rohkaistunut ja huomannut virheeni viimeistään 30 minuutin kuluttua lähtiessäni baarista.

Virhe 1. Muutama vuosi sitten kauniissa Keski-Suomen kesäyössä tapasin valomerkin jälkeen kadulla ihan kivan tuntuisen pojan, jonka kanssa jäin puistoon juttelemaan niitä näitä, en muista enää ollenkaan mitä. Kai jotain ihan järkevää, koska annoin puhelinnumeroni hänelle. FAIL. Siitä alkoi kolmen viikon lomapiina, aamulla kello neljä puhelin soi ja luuriin kajahti "Myrskyluodon Maija", jota herra itse performoi pianolla. Sen aikaisen pikkuNokian viestiosasto meni päivittäin tukkoon herran lähettelemistä, ainakin kuuden tekstarin mittaisista runoista. Nekin tuli yleensä yöllä kun herran runosuoni oli napanderin avulla alkanut sykkimään.

"Joskus aurinkokin on peiton alla kun sateiselta näyttää sää, on päivälläkin pimeää. Et missään mitään mieltä nää, on kaikki, kaikki ikävää. Hei siihen tepsii hoito tää: sä silloin peiton alle jää. Lepäile ja lämmittele, itseäsi hemmottele, keittoa ja teetä keitä. Pian ei pilvet enää peitä sydäntä särkevää, on lepo joskus järkevää. Moni aivan sattumalta, löytää aurinkonsa peiton alta. Olet maailman paras äiti."

Arvatakin saattaa, etten parin soiton jälkeen enää vastannut. Paitsi vielä yhden kerran ja silloin hän kertoi juuri käyneensä kaupassa ostamassa kaikki uudet vaatteet ja heittäneensä vanhat, kenkiä ja kassia myöten, suoraan Sokoksen edessä olevaan roskakoriin.
Onni tässä onnettomuudessa oli se, että numero oli mun Suomen lomanumero joka on päällä abauttiarallaa kolme viikkoa vuodessa. Seuraavan kerran kun jouluna käynnistin luurin, herra oli jo luovuttanut. Kiitos siitä.


Virhe 2. Tän seuraavan jampan tapasin Essenissä, kauheassa työläisräkälässä nimeltään Madame Chocolate. Siis todellakin räkälä, baarimikkokin oli niin tenussa, että piti toisella kädellä kiinni tiskistä täytellessään 2,10 euron kaljatuoppeja. Mielestäni näin tiskin alla tippaletkun, joka meni kaljatynnyristä suoraan sen reiteen.
Kavereideni pussaillessa kulman takana romanttisessa nurkkauksessa, suuntasin minä tiskille ja siinä seisoikin sopivasti kaksi pitkätukkaista, mustiinpukeutunutta, n. kolmekymppistä jamppaa. Hah! Piece of cake, niiden kanssa pääsee heti juttusille koska suomalainen metalli vetää Saksassa. Ne paljastuivatkin suuriksi HIM-faneiksi ja kun vielä laitoin (naisena) kierroksen näitä 2,10 euron Alstereita pöytään niin aamuyön tunnit sujuivat kivan luppoisasti. Toinen jamppa antoi mulle käyntikorttinsa ja koska se vaikutti ihan ihmiseltä, lähetin myöhemmin tekstarin kiitellen hauskasta illasta. FAIL.
Muutaman viikon jälkeen alkoi lauantai-aamuna tulla tekstareita tuntemattomasta numerosta.

"Numero: "Moi Nikla, swingaatko sä silloin tällöin?"
Nikla: "En, swingin tanssiminen on kiellettyä." (Tajusin kyllä kysymyksen tarkoituksen, saksaksi schwingen tarkoittaa parinvaihtoa tai kimppakivaa).
Numero: "Eli vain yksi partneri?"
Nikla: "Ei partneria."
Numero: "Missä sä olet?"
- En vastannut, kohta puhelin soi ja numero soittaa. En uskaltanut vastata. Pelon sekaisin tuntein kuuntelin viestin, koska tiesin sen olevan joku tuttu - se puhutteli mua nimeltä. Vähän aikaa kelasin kenelle ääni kuului, kunnes mieleeni muistui se pitkätukkainen häiskä Essenissä. En soittanut takaisin, Jamppa jatkoi tekstaamista:
Jamppa: "Haluatko tulla käymään? Maksan taksin."
Nikla: "Sori, mulla on tänään menoa ja matkaakin olisi 250 km."
Jamppa: "Yksi ilta Essenissä ja seuraava Hessenissä, mikä sun hinta on?"
Nikla: "Istutko sä vielä siellä räkälän tiskillä kun nää jutut on näin sekavia? Ja sinäkö harrastat parinvaihtoa, Jamppa? Kimppa ei ole oikein mun juttu."
Jamppa: "En, mä seurustelen. Suhteesta puuttuu vaan sutinaa. Haluisitko sä jutella tästä?"
Nikla: "Mun on ihan pakko mennä."
Jamppa: "Mä tykkään siitä kahden naisen kanssa, jos ne naisetkin pitävät minusta. Sillon mä pumppaan niitä nätisti.""

Tämän jälkeen en enää koskaan kuullut Jampasta mitään. Mutta jotenkin aina meinaa usko loppua kivaan poikaystävään ja täydelliseen parisuhteeseen kun tälläsessa asiayhteydessä soitellaan.


Virhe 3. Special case. Tän tyypin iskuyritys on ehkä yksi paskimmista ikinä. Se tuli baarissa ihan tyhjästä kutsumaan mut grillijuhliinsa "huomenna kello 15, Mikäliekatu 200 b 24. Mä olen muuten soutaja." En mennyt. Kuukausien päästä törmäsin siihen toisella terassilla ja tein pahan virhearvioinnin menemällä sen juttusille: "Hei, sähän oot se soutaja joka asuu Mikäliekatu 200 b 24!" Se ei tietty tiennyt kuka mä olen mutta hetken juteltuaan se kysyi mun kännykkää katsoakseen kelloa. FAIL. Ei siinä mítään, jatkoin iltaa kavereiden kanssa ja kotona nukkumaan mennessä puhelin soi kello 04:37. Soutaja. Mä en ihan heti tajunnut mistä se oli saanut mun numeron, se sanoi että hänellä on kontakteja. Iiiiks, pelottavaa. Sen puhelun muu sisältö oli tyyliin rakastan sua ja ootpa ihana ja nähdäänkö huomenna, tuu katsomaan mua soutamassa joella. Aamulla tajusin katsoa puhelimen soittolistaa ja huomasin Soutajan soittaneen itselleen hälärin kysyessään kelloa. Prkl. Se meni heti "Älä vastaa"-osastoon. En tiennyt saaneeni sinä iltana vakituisen, kyykyttävän poikaystävän. Se soitti mulle kuukauden päivät jättäen vastaajaan ohjeistusta mitä MEILLÄ on ohjelmassa: "Moi, en nyt saanut sua kiinni, mutta meidät on huomenna kutsuttu häihin. Laita jotain nättiä päälle." "Moi, miksi sä et vastaa? Mulla on huomenna soutukisat, odotan sun saapuvan kello 14 paikalle." "Moi, missä sä olet? Mun mielestä tollanen käytös on törkeetä, jättää tulematta treffeille."

Mä olen miettinyt, että onko tollanen puhelinnumeron "varastaminen" hyvää itsetuntoa vai epätoivoa kun muuten ei saa ikinä? Valitsen kakkosvaihtoehdon. Mä en kehtaisi koskaan baaritiskillä näpytellä numeroani jonkun vieraan puhelimeen ja soitella sitten neljää viikkoa 24/7 putkeen, varsinkaan jos toinen osapuoli ei vastaa kertaakaan puhelimeen. Mutta ehkä mä olenkin hieman outo.

Gambialainen veistos

Olin pitkästä aikaa viettämässä tyttöjen iltaa uudella tyttösekoituksella, punatukkainen on naimisissa, samoin tummatukkainen (+ salarakas + kolme lasta) ja mustatukkainen tuoreessa seurustelusuhteessa oleva entinen työkaverini. Ja sitten tietty se pakollinen vaaleatukkainen sinkku. Minä. Koko ilta lähti jotenkin ihan spontaanisti käyntiin, tapasin mustatukkaisen after work-tyyliin kahvilassa. Minä tissuttelin jo paremman aikaa omenaviiniä ja kuuntelin terassin pöydässä ystäväni - sanotaan vaikka MaryBellen - uusia havaintoja elämästä ekologisena ja raittiina. Siinä keskustelun ohessa hän jopa tilasi netistä kuukupin, tunsin itseni maailmanparantajaksi esimerkilläni. Pari tuntia hän siinä kuivin suin kärvisteli, kunnes yhtäkkiä tilasi kolme kaljaa putkeen ja osti minulle pöytääntyrkyttäjältä ruusun. Samoihin aikoihin punatukkainen MaryKate oli toisaalla ottanut sen verran pohjia, WhatsApp alkoi laulamaan, eikö voitaisi siirtyä jonnekin autuaammille metsästysmaille. Tottakai! MaryBelle oli jo sen verran hiprakassa, että sain puhuttua sen helposti mukaan silläkin riskillä, etten ollut ennen ollut sen kanssa baarissa. Note to myself for the next time: think twice.

Menimme keskustan tanssiraflaan, MaryKate toi mukanaan MaryAnnen, n. viisissäkymmenissä olevan eroa tekevän pienten lasten äidin, meikitön nainen jolla oli ruudullinen flanellipaita ja selkäreppu. (Shame on me, myöhemmin selvisi että MaryAnne on vain vuoden minua vanhempi). Aluksi olimme kaikki hieman hämmentyneitä, kun MaryBelle suuntasi suoraan tyhjälle tanssilattialle venkoilemaan siinä missä me muut parkkeerattiin ainakin kolmen tuopin ajaksi baaritiskille. MaryBelle jauhoi vain hajuvedestäni jota oli kämpilläni vastoin ekologista elämänkatsomustaan kaulalleen ruiskauttanut, sillä oli kuulemma maaginen vaikutus joka on sekoittanut sen pään.... ehh... luulen että hän itse sekoitti vierasperäiset sanat perfume & alcohol.

Mä olen huomannut, että parhaat keskustelut ovat aina joko kotibileiden keittiössä, röökikopissa tai parvekkeella, joka tapauksessa juuri siellä missä ei ole pehmeitä sohvia, lämmitystä tai pöytiä mihin lasinsa laskea. Noh, tällä kertaa olin partsilla. Mielestäni koko yön. Pikkuhiljaa partsi täyttyi ja kokoajan tuli uusia ihmisiä kenen kanssa jutella. Ihan parasta! Kuulin kohteliaisuuksia tyyliin "miten joku voi olla 36 ja noin cooool, en ole ikinä puhunut noin vanhalle, sä näytät ihan 22-vuotiaalta" ;) Tietenkin, kiitos Q10 ja vihreä tee! Siinä sivussa tein kaamean huomion, iPhonen valloittaessa maailmaa ei miesten baarivarustus - lompakko ja kotiavain - mahdukaan enää takataskuun, vaan on otettava järeämmät aseet käyttöön: vyölaukku on tehnyt ikävän paluun. Jopa täällä Keski-Euroopan sydämessä! En ole vielä päättänyt kumpi on kamalampi, yhdistelmä harmaista pieruverkkareista ja vyölaukusta VAI harmaista pieruverkkareista ja väärennetystä Luiskasta, passipussin näköisestä olalta ristiin roikkuvasta Louis Vuitton male handbagista made in Turkey. Toistan: järkyttävää.
What ever, tollasella ahtaalla partsilla joutuu melkeen pakosta ottamaan kontaktia vieraisiin ihmisiin, Abu Eritreasta, Märzel, aika monta turkkilaista poikaa ja veistos Gambiasta. Veistos Gambiasta tuli puhumaan ja lipsautin sen näyttävän ihan Veistokselta. Sillä oli sellaset mallimaisen kauniin suoraviivaiset piirteet ja se tuoksui kliseemäisesti kookokselta. Ei olisi pitänyt mainita mitään, mutta joo, vettä myllyyn vaan, hienoa Nikla! Siitähän ei meinannut päästä eroon sitten enää ollenkaan! Varmaan oli tarkoituksella valellut itsensä kookosöljyllä että kiiltelisi pimeässä kuunvalossa ja kookoksen tuoksu saisi naiset ajattelemaan valkoista hiekkarantaa ja tummaa miestä samaan aikaan. Muhun tää ei oikeen vetänyt koska olin lukenut tilastoista, että Dominikaanisen tasavallan ja Etelä-Korean lisäksi naispuolisen seksiturismin ykkösmaa on juuri Gambia. Mietin kokoajan että montaakohan keski-ikäistä, pyylevää daamia se oli jo Paradise Resortsin lakanoissa ehtinyt polkasta. Hmmm, ehkä nämä tiukkapipoiset ennakkoluulot veivät pohjan orastavalta rakkaustarinalta tämän 22-vuotiaan puumanpennun kanssa. En usko, but never say never.

Ainiin, täähän olikin tyttöjen baari-ilta! Mun täytyy sanoa, että olen aika huono BFF radalla, minä en jaksa huolehtia aikuisista naisista, tähän ikään pitäisi jo osata käyttäytyä ja tietää missä menee oman parisuhteen rajat. Onnekseni jokainen oli löytänyt itselleen mieleistään seuraa. MaryAnne sanoi suoraan, että "Heippa! Mä lähden nyt on tummahiuksisen tyypin kämpille, aviomieshän hoitaa lapsia tänään!". MaryBelle oli kadonnut jo aikaa sitten ja MaryKate lähti myös kaksin jonkun komean Suluhasen kanssa. Ironista kyllä, vain sinkku lähti yksin kotiin :D Tosin ei olisi tarvinnut, lähtiessä vuonna 1989 DDRssä syntynyt matematiikan ja fysiikan opiskelija Märzel pyysi minua luokseen katsomaan elokuvia. Tässä tapauksessa olen aika varma, että elokuvat tarkoittivat elokuvia.

Loppujen lopuksi oli ihan kiva baari-ilta, ei tullut mokailtu eikä morkkista - minulle. Seuraavana maanantaina sain tietää tarkempia yksityiskohtia MaryBellen loppuillasta, kun se tuli mun luo kylään ja murtui nyyhkien lattialle. MaryBelle olikin tottumaton parvekkeella olija ja antoi tiiviin tunnelman sokaista itsensä niin, että - omien sanojensa mukaan - se oli tanssilattialla vaihtanut kahden sekunnin pikaisen pusun (myöhemmin se vaihtui puolen tunnin häppeningiksi) jonkun randomin kanssa, saanut siitä humalaisen morkkiksen ja soittanut suorilta käsin aamulla kello neljä tuoreelle poikaystävälleen ja tunnustanut petoksen. Poikkis oli pistänyt poikki ja MaryBelle oli viettänyt koko krapulalauantain stalkkerinsa kanssa itkien metsässä. - Anteeks?! WTF?!?! Tähän kaikkeen oli syynä vain ja ainoastaan mun ihana hajuvesi joka Googlen mukaan sisältää feromoneja.... kymmenen kaljaa ja jekkupaukut olivat vain pieni lisä raittiin poloisen harha-askeleessa. Ymmärrän. Melkein.

Marilyn, unohda tippasi Chanel vitosta, suhaus Guerlain Mandarine Basilicia ja sinkkupäiväsi/parisuhteesi ovat over! The Wif of Evil!

Prinssi Uljas

Tapsan tansseissa tuli ystäväni kanssa puhe oudoista kohtaamisista. Mieleeni muistui vanha tuttuni, muutaman vuoden vanhempi poika, jolla oli nahkatakki ja monta kasarityylistä korvista. Ja silloin myös avoauto.

Kun nuoruuden huumassa päädyin au pairiksi pieneen kylään Saksaan, perheen äidin kanssa juotiin monet iltapäiväkahvit miettien, kuka naapurin isossa omakotitalossa asuu. Pihalla oli viisi autoa, pappa-Tunturia, puhallettavaa uima-allasta yms. maisema-arkkitehtuurin kulmakiveä. Loppujen lopuksi selvisi että talon kaksilapsisen "ydinperheen" lisäksi oma huone oli emännän isällä, isännän äidillä, vierashuone isäntäväen sisaruksille, jotka puolestaan olivat keskenään naimisissa ja sitten vielä isännän pikkuveli, joka jakoi äitinsä kanssa kattokerroksen - Prinssi Uljas.

Siihen aikaan - nuorena ja nättinä - en kauhean hyvin tuntenut Prinssi Uljasta, mitä nyt sillon tällöin kylän kosteissa grillijuhlissa tuli moikkailtua. Muutenkin oli jotenkin kiusallinen olo, koska Prinssi ja veljenpoikansa jaksoivat muistuttaa, että olivat jostain syystä nähneet mut alasti ikkunassa. Olen monta kertaa miettinyt, että missä ikkunassa? Miten näin on voinut käydä? Muistan olleeni tosi tarkka, ettei peppu vilahda naapurin terassin suuntaan. Mä luulen.. siis toivon, että ne ovat sekoittaneet mut johonkin toiseen (Keneen muka? Perheen äitiin?). No, alaston nainen oli sitten tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ja kerran Prinssi Uljas pysäytti kylänraitilla avoautonsa ja pyysi lähtemään illalla juhlimaan. En lähtenyt. Keksin valkoisen valheen koko yön kestävästä babysittaamisesta. Rohkaisin au pair-vanhempia menemään elokuviin, sen jälkeen tosin lähdin tyttöjen kanssa lähikaupunkiin baariin. Ja kuinkas ollakaan - kleine Sünden bestraft der liebe Gott sofort - aamuyön tunneilla lähikaupungin kadulla tuli Prinssi Uljas vastaan. Ups. Väitän muistavani, että se nojaili aika heikossa hapessa porttikongiin, joten ehkä se ei huomannut mua. Oli miten oli, tämän jälkeen tarinaan tulee noin viidentoista vuoden tauko.

Viime toukokuussa palasin juurilleni. Satuin vierailulle au pair-perheeni luo samana päivänä, kun kylässä oli NE kuuluisat grillijuhlat. Olin niin utelias miltä kyläläiset nykyään näyttävät, että lähdin yksin kylän laidalla sijaitsevalle grilli- ja virkistäytymisalueelle. Saksalaiseen tyyliin oli kaljatelttaa, viinitelttaa, makkaratelttaa, vessavaunua ja sitten taas kaljatelttaa. Menin viiniteltalle roikkumaan, koska tunnistin myyjät viidentoista vuoden takaa päiväkodin äideiksi. Muutama viinilasi ja sain päivitettyä kaiken mitä kylässä oli tapahtunut poissaollessani. Siinä nojaillessani tiskiin huomioni kiinnittyi nahkatakkiseen figuuriin joka hoippui edestakaisin halaillen ihmisiä. No jopas, vanha ystäväni Prinssi Uljas. Join vielä yhden lasillisen ja koputin olkapäälle: "Surprise!". Prinssi Uljas tunnisti mut heti. Halasi. Katsoi heti ekaksi mun kädet: "Oletko naimisissa?!" Sen kaverit jäi siihen paikkaan kun se johdatteli mut pöytään, jossa istuivat edellämainitut tarinan sivuhenkilöt, talon isäntäväki ja aikuiseksi kasvanut veljenpoika. Huh hah hei... jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin Prinssi Uljas oli aivan perseet. Siis tod. Tämä seuraava kohtaus on taas niin kiusallinen. Prinssi Uljas: "Katsokaa, kuka tässä on!" Kumma kyllä, vain talon miesväki muisti minut, rouvalla ei ollut mitään mielikuvaa vaikka vaalea neito oli asunut naapurissa peräti kaksi vuotta ;) Veljenpoika muisti havainnollistaa kuinka he olivat nähneet minut alasti ikkunassa ja isäntä kertoi ostavansa säästöpossun pikkurahoilla kondomeja. Prinssi Uljas ei häiriintynyt kiusallisesta tilanteesta vaan jatkoi: "Missä sä olet ollut?... Luulin sun palanneen 15 vuotta sitten takas kotiin!... Kyllä sä oot kaunis... Miksi sulla ei ole miestä?...Oon joka vuosi salaa toivonut että palaat takaisin... sä olet niin hyvännäköinen! Mun olisi pitänyt jo SILLOIN tehdä jotain meidän suhteelle...". Se toisti näitä samoja kysymyksiä ainakin viisi kertaa peräkkäin, perhekin jo ymmärsi pakata kamansa ja poistua takavasemmalle, veljenpoika tiputti vielä kolikoita viinilasiin, "normaalisti lasissa olisi kyllä sormus". Juu. Ihan kiva. Thanks.

Grillijuhlat loppuivat sateen takia turhan aikaisin joten menin Prinssi Uljaan luo jatkoille päivittelemään kuulumisia. Sinne isoon omakotitaloon. Olin aina halunnut tietää miltä sisällä näyttää, joten päätin ottaa riskin. Ulkonäöltä Prinssi Uljas ei ollut muuttunut mitenkään, samanlainen nahkatakki ja ysärimäinen kultarengasrivi korvassa. Kertoi olleensa kuusi vuotta vakavassa parisuhteessa mutta muuttaneensa takaisin äidin luo. Kling, kling, hälytyskellot! Toisaalta olin positiivisesti yllättynyt, olin saanut siitä erilaisen kuvan silloin nuoruudessa, aika parantaa nähtävästi viinin lisäksi myös ihmisen. Mutta ne ylipursuavat huomionosoitukset ja melkein rakkaudentunnustukset saivat hämilleen. Ymmärrän laittaa ne viinan piikkiin, mutta kumminkin. Uljas kuulosti siltä ettei päästä mua menemään enää koskaan. Mietinkin jo vaihtoehtoja, miten olla ystävällinen mutta pysyä tarpeeksi tiukkana, juu ei kiitos, ei soitella, mutta jos silloin tällöin olunen, vaikka kerran vuodessa siellä grillipaikalla... Niin pitkälle ei tarvinnutkaan mennä. Kun lähdön aika tuli, oli Uljas jo niin tenussa, että ei (onneksi) kysynyt deittiä eikä yhteystietoja, kippisteli vaan sohvanpohjalta: "Nähdään ensi vuonna! Sama paikka ja aika! Prooost!"

Hehhheheee. Näin jälkeenpäin mietin, että olikohan raukalla mennyt filmi poikki. Muistaakohan se ollenkaan tavanneensa minut uudelleen, iäksi kadotetun eksoottisen, ulkomaalaisen naapurintytön? Tavataanko me viidentoista vuoden päästä uudelleen? (Saivartelijoille huomautan, että ei olisi mikään ongelma mennä sen ovelle pimpottelemaan tai sen kysyä au pair-perheeltä missä mä olen, mutta se ei ole tämän tarinan idea ollenkaan!).

Miten mun elämä olisi mennyt jos olisin valinnut yhdeksäntoistavuotiaana Prinssi Uljaan? Asuisinko minä kaupunkilaissinkkuyksiöni sijaan siinä isossa omakotitalossa ja kessuttelisin talon emännän kanssa muoviuima-altaalla? Miten mä selviäsin anopin kanssa samassa kerroksessa vai pesisiköhän hän munkin pyykit. Olisiko mulla oma auto?

Hyvää uutta vuotta! Seuraaviin grillijuhliin on enää viisi kuukautta.

Wer im Wartesaal der Liebe steht...

Kuulin aamulla radiosta että ABBA on nuoruudensyntinään levyttänyt saksalaista iskelmää! Wer im Wartesaal der Liebe steht, hofft es ist noch nicht zu spät...

Olenko minä rakkauden odotushuoneessa? Onko jo liian myöhäistä? Jos olen, niin tilanne alkaa muistuttaa Tom Hanksin "Terminal"-elokuvaa, jossa päähenkilö jumittuu lentokentän transit-alueelle vuosikausiksi. Lähtömaa on muuttunut sotatantereeksi johon paluuta ei ole mutta ilman passia ei pääse eteenpäinkään - kohde on siis vielä tuntematon. Voi vaan nukkua kapealla lentokentän penkillä, ei siihen mahdu edes ketään viereen. Syödä roskapöntöstä epäterveellisiä pikaruoan jätteitä ja lihoa. Lenkkeily kiitoradan reunalla ei kiinnosta millään, sen sijaan lepohuoneessa voi lötköttää päivät pitkät katsomassa tositeeveetä. Ulkonäöstä ei muutenkaan tarvitse välittää vaikka tax free-kauppa on täynnä ylellisiä testereitä, kukaan ei kiinnitä kumminkaan huomiota kuin korkeintaan vartin odottaessaan omaa lentoaan.

Hirveetä, olenko minä tuollainen? En ole. Käyn sentään normisti töissä eikä toimiston dresscode salli pinkkiä velour-plyysipukua, joten toi sohvalla makaaminen verkkareissa on huomattavasti vähentynyt sitten opiskelun. Sitä paitsi citytytöt syö lounaaksi salaattia toimistossa. Lenkilläkin käyn jos ei ole liian kuuma, kylmä, sade tai pimeä eikä mene hiekkaa kenkään. Enkä ole mielestäni pakon edessä jumiutunut alueelle, koska asiahan on niin, että mulla on se passi mutta tarjolla olevat kohteet ovat joko loppuunmyytyjä tai last-minute jämäpaikkoja joiden lomakohteiden hotellissa on hometta ja joku on pissannut uima-altaaseen. Puhumattakaan neon-valoja vilkkuvasta bordellista kadun toisella puolella.

Positiivisesti ajatellen elän siis kahden parisuhteen välissä. Uraputkessa! Etsimässä itseäni! Setvimässä elämän prioriteettejä! Annan aikaa itselleni! Joten mikäs kiire tässä on? Myöhässä oleminenkin on suhteellista, sillä Sinkkuelämän lopussa Carrie oli jo reippaasti yli neljäkymmentä jos tarkalleen lasketaan. And last but least, koskaan ei saa unohtaa Samanthaa :)

Wo bleibt eigentlich der Prinz mit seinem scheiß Gaul?

Milloin se prinssi valkoisella hevosellaan oikein saapuu?
Nyt on pakko vastata, että en tiedä. Ehkä se ratsasti ohi vappuna 2007 kun Keski-Suomessa jäin korkokengistä kiinni katutyömaan hiekkakasaan ja sammuin siihen. Ehkä prinssi yritti irrottaa punaisia korkkareitani hiekasta mutta antoi periksi ja ratsasti pois. Tai vuonna 1997 Lontoossa kun sain järkyttävän vatsataudin ja oksensin yksikseni Piccadilly Circus:n sivukadulla nojaten käsilläni hienostoravintolan ikkunaan. Ehkä prinssi oli just silloin syömässä ikkunapöydässä rapupastaa. Mutta epäilen, että prinssi on nähnyt minut liian usein järkyttävässä velour-verkkapuvussa ja vanhoissa crocseissa ostamassa alakerran halpahallista skumppaa. Voin vaan syyttää itseäni.

Minä en odota prinssiä. Tai en ainakaan valkoisella hevosella. Syytän tästä kasarimainosta, jossa vanha partasuu ratsastaa valkoisella hevosella tuomaan kesäkuumalla (härskiintynyttä) jugurttia kahvipyötään. Iiiks. Ehkä tästä syystä en pidä hevosista enkä jugurtista.

Päätin siis uhrata enemmän aikaa deittailuun. Uskaltauduin pitkästä aikaa treffeille. Upseerismies. Kiinnostunut Suomesta. Vitsikäs. Ilta cocktail-baarissa oli mielenkiintoinen lukuunottamatta herran ehkä liian yksityis- ja omakohtaista kertomusta menkkojen turskahtamisesta naamalle jonkun hoidon kanssa. Ja se oli laskeskellut mun olevan 44-vuotias. "Vähän rautaa ei ole koskaan pahitteeksi" - kevensin tunnelmaa. Loppukaneettina herran pankkikortti ei toiminut, joten maksoin koko illan koska hävetti niin paljon nököttää pyödässä ja odottaa. Vielä matkalla metroon tämä puberteettinen gentleman napsautti paidan läpi mun rintsikat auki. Lovely. Metron rapuilla hän vielä charmantisti tiedusteli, josko pääsisi mukaani koska muussa tapauksessa hän jatkaa tästä ilotaloon. Ihana.

Ei se mitään, uskon miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon yms., minäkin voin maksaa jne., joten päätin antaa hänelle tilaisuuden kuitata velkansa ja lupauduin yhdelle ensi perjantaina. Upseeri on vissiin niin luottavaisin mielin suhteen jatkumisesta, että päätti jo varhaisessa vaiheessa tekstiviestin voimin paljastaa panneensa serkkuaan.
Ahaa. No tuota - eiköhän herran ole aika nousta satulaan ja ratsastaa eteenpäin. Ei leikitä toistemme tunteilla tämän enempää.


Mä en ihan oikeesti jaksa. Pakko aloittaa tää blogi.